1Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
