Heprealaiskirje 12:26
“Jonka ääni silloin maata järisti; mutta nyt hän lupaa ja sanoo: vielä minä nytkin kerran tahdon järistää, en ainoastansa maata, mutta myös taivasta.”
Asiayhteys: Heprealaiskirje 12
24Ja uuden Testamentin välimiehen Jesuksen tykö, ja priiskotusveren tykö, joka parempia puhuu kuin Abelin (veri).
25Katsokaat, ettette häntä kiellä pois, joka puhuu; sillä jos ei ne paeta saaneet, jotka kielsivät sen, joka maan päällä käskyn antoi, paljoa vähemmin me, jos me sitä pyydämme karttaa, joka taivaasta puhuu,
26Jonka ääni silloin maata järisti; mutta nyt hän lupaa ja sanoo: vielä minä nytkin kerran tahdon järistää, en ainoastansa maata, mutta myös taivasta.
27Mutta kuin hän sanoo: vielä kerran, tahtoo hän osoittaa, että järiseväiset pitää muutettaman niinkuin ne, jotka rakennetut ovat, että järisemättömät pysyisivät.
28Sentähden saamme me sen valtakunnan, joka ei järistä taida, meillä on armo, jonka kautta me Jumalaa palvelemme, hänen mielensä nouteeksi, siveydellä ja pelvolla
Tietoa Heprealaiskirje 12: Uskossa juokseminen
Tämä luku kannustaa lukijoita juoksemaan uskon kilpailua kestävyydellä keskittyen Jeesukseen ja Hänen kestävyytensä esimerkkiin. Kirjoittaja korostaa myös pyhyyden ja rauhan tärkeyttä kristillisessä elämässä.
Selitys
Heprealaiskirjeen luku 12 on voimakas luku, joka puhuu uskon ja kestävyyden voimasta. Se alkaa muistuttamalla meitä suuresta todistajien pilvestä, jotka ovat menneet edellämme, ja kannustaa meitä juoksemaan uskon kilpailua kestävyydellä. Kirjoittaja puhuu sitten Jumalan kasvatuksesta, joka on tarkoitettu johdattamaan meidät takaisin Hänen luokseen ja auttamaan meitä kasvamaan uskossamme. Hän puhuu sitten ilosta, joka tulee uskostamme, ja miten se on voiman ja toivon lähde.
Kirjoittaja puhuu sitten nöyryyden ja kuuliaisuuden tärkeydestä, ja miten se on välttämätöntä, jotta voisimme vastaanottaa Jumalan armon. Hän puhuu sitten Jeesukseen katsomisen tärkeydestä, uskomme alkajan ja täyttäjän, ja miten Hän on uskon ja kuuliaisuuden lopullinen esikuva. Hän puhuu sitten välttämättömyydestä olla kyllästymättä uskossamme, ja tarpeesta pysyä lujina uskossamme.